15. helmikuuta 2018

Jatkuva syyllisyyden tunne

Mistä kumpuaa jatkuva syyllisyyden tunne? Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, sillä se on asia, joka on jatkuvasti läsnä arjessa ja jota tulen usein pohtineeksi. Tiedän, etten ole ainut, sillä myös moni ystäväni on kokenut samankaltaisia ajatuksia. Tämä koskee ehkä suurimmaksi osaksi perheellisiä (toki myös muitakin elämäntilanteesta riippuen), joilla on lapsia hoidettavanaan ja puoliso (hoidettava kai hänkin tietyllä tavalla). Usein juuri perheenäidit/uraäidit ovat niitä, jotka asettavat itsensä viimeiseksi, eivätkä välttämättä tule ajatelleeksi muuta vaihtoehtoa. Vaihtoehtoja kuitenkin on, ja pitääkin olla. Yleisimpiä syitä esimerkiksi vähäiselle liikunnalle, huonoille ravitsemustottumuksille, epäsäännölliselle ateriarytmille, vähäisille sosiaalisille suhteille jne. on ajanpuute. Koska perhe-elämä vie niin paljon aikaa. Koska lasten täytyy saada harrastaa. Koska puoliso käy niin ja niin monta kertaa viikossa urheilemassa. Kuka jää silloin viimeiseksi. Sinä.




Itse olen ennen ollut juuri se äiti, joka syö lasten ruokien jämät tai urheilee jos sattuu jäämään ylimääräinen rako. Kuitenkin olen tullut siihen lopputulokseen, että voidakseni hyvin ja ollakseni parempi äiti lapsilleni, minun täytyy saada myös sitä omaa aikaa. Se ei ole todellakaan itsestäänselvyys, vaan sen eteen pitää nähdä vaivaa ja asioita täytyy priorisoida. Tämä ei kuitenkaan ole vaikeaa, tai ei ainakaan omalla kohdallani kunhan sen tekee tietoisesti.

En oikeastaan edes tiedä, mistä minulle on alunperin tullut se ajatus, että oma aika olisi jotenkin väärin? Olen monesti miettinyt tätä. En muista, että kukaan olisi varsinaisesti paheksunut sitä, että vietän aikaa muutenkin kuin lasteni kanssa, ja ylipäätään että minulla on muutakin elämää kuin se kotiarki. Voi olla, että jossain määrin lähipiiristä omaksutut tavat tai se, miten olen nähnyt joidenkin toisten viettävän arkeaan, ja kuinka vähän joillain onkaan sitä omaa aikaa, ovat vaikuttaneet ajattelutapaani. Onneksi olen osannut päästää irti siitä ja löytänyt niitä omia juttuja, joiden kautta saan kokea mielihyvän tunteita. En sano, että perhearjessa tai kotona olemisessa on mitään väärää, mutta oma mielenterveys ei kestäisi sitä jos olisin kotiäitinä 24/7. Tuntui, että sitä eli monta vuotta ikäänkuin tietynlaisessa kuplassa. En ollu edes ajatellut, mitä kaikkea ihanaa voisin oikeasti tehdä kun vain uskaltautuisin. Joogan avulla olen löytänyt enemmän oman itseni. Lisäksi samankaltaiset ystävät, joiden kanssa voi jakaa ajatuksia ovat yksi suurimmista voimavaroistani tällä hetkellä. Tiedän, että olen oikealla polulla.




Minulla on hyvä vertauskuva siihen, miksi monesti olisi parempi asettaa itsensä muiden edelle. Lentokoneessa opastetaan laittamaan happinaamari aina ensin itselleen ja vasta sitten vierustoverille. Eli sinä et voi auttaa muita, jos et hoida itseäsi ensin. Se ei ole itsekkyyttä, eikä se tarkoita ettet välittäisi muista. Kuitenkin me elämme täällä pääasiassa itseämme varten. Teemme elämästämme omannäköisen. Valitsemme oman polun, työn ja uran, jota pitkin kuljemme. Miksi meidän tulisi mennä muiden ehdoilla? Miksi asettaisimme itsemme viimeiseksi, jos voimme valita toisin?




Minä huomaan niin selvän eron olotilassani kun olen saanut edes hetken omaa aikaa. Esimerkiksi tänään aamulla olotilani oli todella negatiivinen. Minua itketti ja suututti. Teki mieli hakata päätään seinään. Sen sijaan vein lapset hoitoon, tein vajaan tunnin mittaisen joogaharjoituksen, jonka jälkeen söin rauhassa aamupalaa ja kuuntelin rauhallista musiikkia, ennen kuin aloitin omat työt. Olotila oli täysin eri tämän jälkeen verrattuna aamuiseen fiilikseeni. Monesti kun olen käynyt kaverin kanssa kahvilla ja tulen kotiin, olen todella iloinen ja hyväntuulinen vielä pitkän aikaa. On parasta vain istua alas, juoda kuppi kuumaa kahvia ja jutella maailman asioista. Itkeä, nauraa ja keskustella henkeviä rakkaan ystävän kanssa. Toinen hyvä keino rentouttaa mieltä on lähteä urheilemaan. Muistan menneellä viikolla erään päivän, kun olin todella hermona eräästä asiasta. Silloin lähdin hammasta purren lenkille. Suoraan sanottuna minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa lenkkeily silloin. Teki mieli heittää lenkkarit seinään. Sen sijaan kuitenkin revin itseni ylös sohvalta ja lähdin lenkille lumisateeseen. Huomasin selvästi, kuinka v****skäyrä laski koko ajan. Lenkin päätteeksi tämä asia, josta olin suuttunut oli oikeasti aika pieneltä tuntuva. Näin sitä saa asioille oikeanlaiset mittasuhteet.


Me voimme itse valita jäämmekö vellomaan siinä pahassa olossa ja negatiivisuudessa, vai teemmekö valintoja, jotka ohjaavat meitä kohti parempaa olotilaa. 

Kumman sinä valitset? Mitkä ovat ne sinun keinosi nollata aivot? 






Luitko postaukseni aiheista:





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti